Toiset seitsemän:
opin tekemään tissisolmun lenkkariin
opin olemaan hiljaa, nielemään kyyneleet
opin ymmärtämään etteivät muut ymmärrä
muuta kuin sen mikä on heidän ymmärryksensä piirissä
pian koulun peili on ripustettu liian alhaalle

Kolmannet,
kun kehossa virtaa kuriton vimma,
tiedetään kaikki, osataan jakaa meihin ja heihin
maailmaa parannetaan taskulampun valossa
karataan ja kadotaan, alati varmentuvin askelin
sinne missä on vielä paikka anastettavana

Neljännet seitsemän:
valmis mutta mihin?
juon nautin elän hengitän
elämän ääriviivat ovat hämärtyneet
itsestäänselvyydet ovat muuttuneet mutiksi ja josseiksi
tie on päällystetty tekosyillä

Viidennet seitsemän
katse kiertää takaisin lettipäähän ja peiliin
taaksejätettyyn, käsin saavuttamattomaan
vielä on aikaa hioa kivet sileiksi
tulla joksikin
jos vain tietäisi

Kuudes, seitsemäs, kahdeksas
voi vain toivoa, ei varmuudella tietää

Runotorstain 65. haaste

Naamakirja on aikuisten leikkikenttä. Se on aikuisten IRC-gallerian vastine, jossa saa heittäytyä “pelien” valtaan ja olla lapsellinen. Se tuo mieleen lapsuuden ystävänkirjat, joita kierrätettiin luokassa ja johon piti saada kirjoitus kaikilta, myös niiltä luokan iljettäviltä tytöiltä (joita nykyään kutsutaan pissisiksi). Mutta ei facebookin pelit ole mitään kunnon pelejä. Ne perustuvat siihen, että kutsutaan kavereita (väkisin) mukaan johonkin ihme ketjuviestiin, ja sitten kerätään pisteitä. Kuka oikeasti haluaa? Näköjään moni… Mutta en minä enää. Mieluummin irkkaan sitten jollakin kanavalla, pääsee edes livekontaktiin.

Syksy tuli, kolkot päivät, ja minua väsyttää ja masentaa. Tuntuu kuin jalkoihin olisi tullut ylimääräiset painot. Olen yrittänyt käydä lenkillä, huonolla menestyksellä. On jo hämärää kun tulen kotiin duunista. Ylitöitä tuntuu riittävän… Täällä pihapiirissä on sen sijaan melkoinen myllerrys menossa. Päärakennukseen tehdään jotakin ulkoseinäremonttia juuri ennen talvea, piha täyttyy viikonloppuisin autosta kun täällä on milloin mitäkin kissanristiäisiä. Ja Mr Cowboy viuhtoo edestakaisin tekemässä milloin mitäkin juoksevaa asiaa. Sitä on nyt tietty ilo katsoa.

Talvi lähestyy ja minä kaipaan rakastajaa. Elävää, hengittävää, pehmeää ja pantavaa rakastajaa. Sellaisia ei ainakaan facebookissa asu, irkin kautta ei tunnu ketään löytyvän, ja työpaikan suhteen ei ole mitään toivoa. Baariin kärpäseksi? Pokaamaan joku noista kartanossa hilluvista vieraista?

En taida jaksaa. Käännän kylkeä.

yhä maistan kupeissani vallinneen alakulon
se on merkinnyt minut, hipaissut siiventyngillään
polttamalla jättänyt varjon kämmenpohjiini

ei näistä puhuta,
ei silmien taakse kätkeytyneestä
levottomuudesta joka rikkoo täyteläiset hetket
piirtää kermakakun pintaan sormenjäljen
saa repimään valmiin ohuiksi säikeiksi

onnen kaava on häilyväinen
riippuva menetettyjen tilaisuuksien vuosta
ja aortanleveydeltä pulppuavasta kaihosta
jonka volyymi on vakio

Runotorstain 61. haaste

Ehkä fiilareihin vaikuttaa sekin, että Hän ei ole antanut minulle sellaista vastakaikua kuin olisin toivonut. Meidän illallisemme jälkeen olisi voinut tapahtua vaikka mitä, mutta sitten ei tapahtunutkaan. Tuskin olemme nähneet. Hän on aina ehtinyt lähteä omille teilleen ennen kuin minä lähden töihin, ja usein hän taitaa mennä nukkumaan jo kymmeneltä. Tai ainakin hänm vetäytyy omiin tiloihinsa silloin. Katsoo varmaankin televisiota.

Ainakin näyttää siltä, että hän on aidosti sinkku, kuten väitti olevansa. Ei tuollaisella kotona kököttämisellä ainakaan seuraa saa. Samaa voin todeta itselleni. Tässä sängyllä maatessa ei ole muuta seuraa kuin läppäri, ja läppärin kautta tietty koko maailma, mutta ketä kiinnostaa maailman kaikki ihmeet kun on jotakin lihaisaa ja elävää ihan käden ulottuvissa. Vaan silti niin kaukana…

Taidan osallistua sittenkin tuohon uuteen runohaasteeseen, koska ajatus puhuttelee minua…

Nyt sinun juuresi tunkeutuvat huokosiini
ja ne lohkaisevat minut sisältäpäin
kuin huomaamatta

Runotorstain 60. haaste.

Ahdistaa kuulla duunissa yhden koodarin valituksia siitä, miten hän ei koskaan saa itselleen mistään naista. Hän on eronnut, tai pikemminkin vaimo löysi toisen ja jätti hänet. Mies rypee itsesäälissä ja antaa sen kuulua ympäristöön. On tietenkin hienoa, että hän pystyy puhumaan asiasta minun kanssani, mutta monta kertaa on tehnyt mieli sanoa, että on näitä puutteenalaisia muitakin. Naisenkin voi olla vaikea löytää itselleen sopivalla tavalla yhteen loksahtavaa palaa, vaikka tarjontaa olisi kuinka.

Onhan miehiä. Niitä saisi netin keskustelupalstoista, baareista ja vaikka bussipysäkiltä, jos haluaisi eikä vetäisi minkäänlaista rajaa. Mutta viitaten aiemmin mainitsemiini alfoihin ja betoihin en todellakaan halua vakavissani sekaantua yhteenkään mieheen, joka ei läpäise seulaa. Tähän kuulee sitten sen kommentin, että naiset ovat turhan kranttuja. Miehet ne vasta kranttuja ovat, luokittelevat tissejä, perseitä ja pärstävärkkejä, pomotusta ja kälätystä. Ja vaikka ne ovat kuinka reppania, niin ei niille samaan aikaan kelpaa kuka tahansa, mutta silti pitäisi olla parasta. Siis tyyliin sohvaperuna, joka ei koskaan huolla kroppaansa tai edes ajattele olevansa huollon tarpeessa, asettaa vaatimukseksi että naisen olisi oltava täysin timmissä kunnossa. Tai että naisen olisi oltava kodin hengetär kun toinen vain makaa. On sitä samaa prinsessa-asennetta naisillakin, ettei sitä omaa kermapersettä liikutella mihinkään ja miehen tulisi tehdä kaikki kuten nainen haluaa.

Pitäisi ymmärtää vaatia toiselta tasan sen verran kuin on vaatimassa itseltään, niin ulkoisesti kuin sisäisestikin. Kaikkien ominaisuuksien suhteen.

Unelmamies

a)      omaa terveen itsetunnon, eli ei ryve jossakin vanhassa traumassa. Pieniä haavoja saa olla, mutta ei mitään semmoista, joka vaikuttaa suhteeseen minun kanssasi. En jaksa kuunnella itkuvirsiä siitä, miten exä sanoi sitä sun tätä, miten se alisti ja piti pahana.

b)       on seksin  suhteen terveellä pohjalla. Miehillä on kuulemma aina liian pieni. Kaikilla, kysyy keneltä tahansa. Peniksen koolla ei ole merkitystä vaan sillä, miten sitä käyttää. Mulla oli kerran semmoinen petikumppani, jonka energia meni oman peniksen koon ja suorituksen hyvyyden peilaamiseen. Ei ole kovin kivaa vastailla homman jälkeen ristikuulusteluun siitä, oliko homma nyt varmasti hyvä ja miltä tuntui verrattuna niihin edellisiin…

c)      omistaa oikeanlaisen tunneskaalan. Minun tapauksessani hänen täytyy olla vahvaluonteinen, määrätietoinen ja päättäväinen, mutta kuitenkin samaan aikaan alistuva ja sovitteleva? Ristiriita? Ei, kyse on työnjaosta, ja osuudet jyvitetään yhdessä.  

d)      Omistushaluinen pitää olla. Miehen tulee olla kiinnostunut minusta ja riutua perääni, kun olen poissa. Se saa minut tuntemaan oloni halutuksi.

Hyvä kun henki kulkee!

Meillä oli aivan käsittämättömän tyrmäävä ilta. Enkä edes juonut paljoa. Taksilla tulimme sittenkin kotiin, eli se paku jäi sitten sinne ravintolan pihaan, toivottavasti paikalliset alkuasukkaat eivät tee sille autolle mitään. Mutta Mr. Cowboy ei kyllä tuntunut olevan huolissaan, sanoi hoitavansa auton jotenkin kotiin. Hän saattoi minut tuohon ovelle ja … hipaisi sormellaan nenääni. Ei suudellut, hitto soikoon, vaikka olisi ollut tilaisuus!

Paikka ei ollut mitenkään erityisen juhlava, Fransmanni, mutta toisaalta liian hieno paikka olisi tässä vaiheessa kyllä ollut no-no. Hänhän vain halusi hyvää ruokaseuraa, niinhän se kutsu meni. Ja toivon mukaan olin hyvää, ainakin puhuin koko ajan, toivottavasti en sentään liikaa.

Täällä kotona meni ilta sitten sählätessä, ja nyt on pakko mennä nukkumaan, unettaa niin. Huomenna pitäisi jaksaa töitäkin tehdä…

 
Voitteko kuvitella, hän harrastaa RIVITANSSIA!

Hän on sinkku (sen arvasinkin), asuu yksikseen (no joo joo, näenhän minä pihan toiselle puolelle!) ja tekee talkkarin ja jonkinmoisen yleismies Jantusen hommia tilalla (sekin on habasta pääteltävissä). Hänellä on huumorintajua, sellainen vino tapa lähestyä asioita, kiusoitteleva. Hyvin tyypillistä oli se, että kun roudasin niitä tavaroita pihalle hän hihkaisi, että eikö yhtään enemmän olisi voinut ostaa, kaupantyhjennyskö on menossa… Mutta hän sanoi sen sellaisella tavalla, ettei kukaan voisi suuttua moisesta. Tai en ainakaan minä – se oli puhdasta flirttiä se!

Minäkin jouduin ristikuulusteluun ja taisin siinä sitten ilossani lörpöttää vähän liikaakin, duunista sun muusta, nyt olisi saatava vastavuoroisesti hänestä kaikenlaista selville. Mutta parasta on se, että hän puhui minulle! Ihan minulle eikä pahviolennolle, joka vain näyttää minulta!

Nyt me sitten tänään olemme lähdessä yhdessä kaupungille syömään! Noin vain! Ja hän pyysi, en minä. Se kääntyi siihen kun selitin, että tänään korkeintaan järjestän kirjahyllyä ja lueskelen ja käyn kävelyllä. Ja hän tarjosi sitten “parempaa tekemistä”. Kun pohdimme sitä, että millä sitten menisimme, hän tarjosi minulle pakukyytiä. Ei nyt kaikkein hienoin mahdollinen kaara lähteä illalliselle, ja se tietty tarkoittaa sitä että hän ei tule juomaan alkoholia. Olisin juottanut hänet humalaan ja käyttänyt humalatilaa häikäilemättä hyväkseni (vitsi vitsi).

Oh jessus nyt pitäisi sitten miettiä, mitä laittaa päälleen: jos on liian hieno, niin se voi karkoittaa, koska näyttää liian vakavalta. Jos taas on liian arkinen, niin se voi taas olla vinkki siitä etten ota häntä vakavissani. Miksei voisi olla hyvin yksinkertaista kooditusta, että tuollai kohdattaessa sanottaisiin ”pukukoodi B345” ja molemmat tietäisivät heti, kuinka on pukeuduttava ja käytännössä myös tietäisivät, mitä muuta iltaan kuuluu, onko jälkiruokaa luvassa…

 Silti, olen aivan täpinöissäni!

Kuurankukkia, synkkiä vesiä
puurran ja rakennan tuulenpesiä,
uurran vuoksesi talvia, kesiä,
luoksesi jotta pääsisin
näkisin sinut, intohimo!

Runotorstain haasteena nro 59. oli riimittely. Kamalan vaikea homma! Mutta olisipa ihana jos mies kirjoittaisi jotakin tällaista minulle (tai mielellään paremmin).